Naurava sukka

Vuosi sitten, naurujoogatuokion päätteeksi, sain muistoksi naurupussin. Punainen pussi, joka nauraa hohottaa, kun sitä puristaa. Aivan hulvattoman hauska lelu sekä ihmiselle, että tietenkin koiralle. Koirilla oli itse asiassa niin hauskaa naurulelun kanssa, että pussi revittiin riekaleiksi ja naurava muovikoneisto jäi ilman suojaavaa pussukkaa. Koska lelu oli koirille kuitenkin erittäin mieleinen, pistin naurukoneiston sukkaan, ja sukan toiseen sukkaan ja solmu vielä sukan varteen, ja taas oli lelu valmiina koirien leikkeihin.

Anki tietää ja muistaa naurusukan säilytyspaikan, olohuoneen lipaston ylähylly. Anki jää nykyään hyvin usein lipaston eteen seisomaan ja alkaa pitämään hassua kurkkuääntä. Kun Ankilta kysyy, että mitäs se Anki oikein haluaa, niin kurkkuääni voimistuu ja neiti alkaa tanssia kahdella jalalla ja kurkottelee lipastoon päin. Mitäs siinä sitten muuta voi tehdä, kun avata lipaston ovi ja ojentaa lelu Ankille. Siitäkös se riemu repeää. Koko koiralauma haluaa naurusukan itselleen, mutta jotta sen saisi pois Ankilta, pitää se yrittää ryöstää. Hyvin harvoin ryöstöyritykset onnistuvat. Muut koirat eivät onnistu jallittaamaan lelua Ankilta. Välillä Anki puristaa lelua ja naurunkäkätus raikuu huushollissa. Hupaisaa on myös se, että mitkään makupalat tässä maailmassa eivät saa Ankia luovuttamaan nauravaa aarretta, olemme sitäkin joskus ilkikurisesti kokeilleet. Muut koirat nauttivat juustonpaloista ja Anki istua jökötti pöydän alla naurava sukka suussaan.

Lelua ei koskaan jätetä koirille vaan ne saavat valvotusti leikkiä lelulla kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen lelu laitetaan taas hyllylle säilöön.

Naurusukan entinen olomuoto oli naurupussi