Haalareista tuli sopivan kokoiset ja tarkoitukseen soveltuvat, mutta fleecen väritys ja kuviointi saa ne mielestäni näyttämään ihan pyjamilta. Se ei menoa kuitenkaan haittaa. Tossuiksi tein nopeasti vain pienet suorat sukat, jotka ajattelin kiinnittää hakaneuloilla lahkeensuihin.
Tottahan asut piti heti testata. Fleecepyjamat päälle koko jengille ja töppöset jalkaan. Puimme mieheni kanssa koirat yksitellen. Se sujui hämmästyttävän helposti ottaen huomioon, että koirat eivät ole tottuneet haalareihin. Kun kaikki oli mielestämme valmiina, niin aloimme pakkaamaan koiria autoon. Siinä vaiheessa kuitenkin totesin, että Kaijalla ei ole enää haalareita. Se oli jotenkin saanut pujoteltua ne päältään. Ei hätää. Haalari Kaijan päälle, koirat autoon ja sitten kohti tuttuja peltoja. Automatkan aikana takapenkiltä kuului tarranauhan rusahtelua. Äänestä tiesin, että nyt joku tytöistä yrittää vapautua haalaristaan. Perille päästyämme totesinkin, että Kaija oli taas kokonaan ilman asua, Ankilla haalarit olivat puolitangossa, mutta muut olivat tyytyneet kohtaloonsa ja odottivat ulospääsyä autota.
Peltolenkki ei sujunut ihan niinkuin ajattelin. Tossut eivät pysyneet jaloissa, vaikka ne olivat hakaneuloilla lahkeissa kiinni. Anki hyytyi tossuttomana heti alkumetreillä. Se kieltäytyi liikkumasta kokonaan ja jäi hytisemään ja inisemään paikoilleen. Nuoriso juoksi lujaa vauhtia haalareissaan kaukana edellä ja niitä sai huhuilla, etteivät karkaisi hukan suuhun. Pari koiraa oli siinä välimaastossa ja niiden tossuja yritin korjailla paikoilleen. Se lenkki kesti alle 10 minuuttia ja päätimme tuskastuneina palata kotiin. Koirat takaisin autoon ja nokka kohti kaupunkia. Olimme ajelleet alle puoli kilometriä, kun takapenkiltä alkoi taas kuulua tuttu ritinä. Tarranauhat poksahtelivat auki, kun Pikku-Houdini oli vauhdissa. Vilkaisin takapenkille ja siellähän se Kaija oli ilman haalaria ja katseli tyytyväisenä sivuikkunasta ulos.
